Ghana fashion

Välillä olen kyllä melko onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Esimerkiksi juuri nyt kun istuskelen täällä Accrassa huoneeni lattialla, Atlantin valtameri on ihan vieressä ja aurinko paistaa tänäänkin. Olen onnellinen tässä ja nyt, mutta samalla on ihana tietää, että Suomessa minulla on rakkaita ihmisiä, jotka eivät loppujen lopuksi ole kuin soiton tai facebooktökkäyksen tai lentomatkan päässä.

Obronit rannalla

Olen ihan hurahtanut ghanalaisiin kankaisiin, vaatteisiin ja erityisesti koruihin. Pikaisen laskennan jälkeen totesin, että tähän mennessä olen ostanut kaksi kaulakorua, kuudet korvakorut ja yksitoista rannekorua. Hupsista, ehkä pitää jakaa osa näistä tuliaisiksi Suomessa? Yhtenä viikonloppuna olimme shoppailemassa Accra Mall -kauppakeskuksessa ja näimme sattumalta siistin flashmob tanssin sekä muotinäytöksen. Siitä innostuneena päätimme ottaa osaa seuraavalla viikolla järjestettäville Ghana fashion weekeille. Lippujen metsästäminen oli kyllä ihan oma operaationsa. Perjantaina noudimme liput huippuhienosta hotellista (yksi yö saattoi maksaa huimat 7500 USD) kuraisina ja märkinä, koska olimme harhailleet rankkasateessa ympäri Accran keskustaa. Seuraavana päivänä laittauduimme vähän hienommaksi, ja oli hauska nähdä tapahtuman järjestäjien ilmeet, kun he tajusivat, että olimme ne samat nuutuneen näköiset tytöt edelliseltä päivältä. Muotiviikot olivat melko päinvastainen kokemus verrattuna kaikkeen muuhun, mitä olemme täällä nähneet. Vielä hotellin porteilla kenkiä vaihtaessamme luoksemme tuli kerjäävä nainen, mutta sisällä maailma oli täynnä korkokenkiä, rikkaita ihmisiä ja ilmasointilaitteita.

Lähdössä muotiviikoille

Ghana fashion week

Koulun johtaja on nyt palannut takaisin, ja se on helpottanut arkea paljon. Saimme kouluun kaksi uutta opettajaa, joten nyt jokaisella luokalla on omansa. Nykyään olen vastuussa muutaman pienimmän lapsen hoitamisesta, sekä creativity -tuntien suunnittelusta ja pitämisestä. Hassua, miten jokaiseen lapseen alkaa kiintyä erikseen sitä mukaan kun heitä ja heidän menneisyyttään oppii tuntemaan. Yksi korjaa viikonloppuisin kuoppaisia teitä tässä lähistöllä ja tervehtii iloisesti, kun ajamme ohi. Yksi jännittää tulevaa adoptiotaan USAan ja ihailee käsissäni olevia rannekoruja, joita häelle ei orpokodissa ostella. Yksi tuli aamulla kouluun, vaikka vietimme midterm -lomaa, eikä olisi millään tahtonut lähteä takaisin kotiin. Voin jo nyt kuivitella, kuinka haikeaa on jättää heidät (eikä lähtöön olekaan enää kuin viisi viikkoa).

Rakkaita lapsosia ja kasvomaalauksia

 

Viime viikonloppuna teimme reissun Cape Coastille. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla ja tällä kertaa melko hyväkuntoisen trotron ja melko hyväkuntoisen tien ansiosta olimme perillä jo ennen puoltapäivää. Cape Coastilla kiertelimme orjalinnaa. Se on aikoinaan ollut viimeinen pysähdyspaikka orjia Amerikkaan kuljettaville laivoille ennen Atlantin valtameren ylitystä. Illaksi menimme ihanalle hotellillemme Biriwan kylään. Päivän opetus oli, ettei Afrikassa välttämättä kannata varata ja maksaa hotellia netissä. Pienen väännön jälkeen saimme kuitenkin kahden hengen huoneen kahdella ekstrapatjalla, ja ehkä tulevaisuudessa osan rahoistamme takaisin. Lauantain makoilimme uima-altaalla upeissa merenrantamaisemissa ja söimme herkullista hummeria yllätysmyrskyn keskellä. Myös lämmmin suihku ensimmäistä kertaa seitsemään ja puoleen viikkoon tuntui hyvältä.

Cape Coastin orjalinna

Maisema hotellin uima-altaalta

 

Lähetään ja käydään auringos aamiaisel!

Trotroja, liskoja ja vesiputous

Liskon metsästystä

 Viimeaikoina on ollut kyllä paljon tekemistä. Täällä kanssani asustelee nyt kaksi suomalaista tyttöä, Anna ja Senni, jotka ovat myös töissä House of Gracessa. Ollaan myös tavattu muita suomalaisia. Meillä on ollut tosi hauskaa yhdessä mm. rannalla, liskoja häätäessä ja lähialueeseen tutustuessa. Siistiä, että lyhyessä ajassa on ehtinyt nähdä ja tapahtua niin paljon! Toisaalta välillä pitäisi muistaa levätäkin.

Mamponin reissulta

Satuimme paikalle paikallisen heimon festivaalien aikaan

Paluumatkalla pysähdyttiin viilentämään savuavaa autoa

Koulussa onnistumiset tuovat paljon iloa: se kun kolmevuotias tyttö alkaa yhtäkkiä viittoa monia hänelle uusia sanoja, se kun onnistun selittämään lapselle miten matematiikan tehtävä tehdään ja se kun kuulen, että orpo tyttö aiotaan adoptoida USA:aan. Toisaalta välillä tuntuu raskaalta yrittää hillitä tappelevia lapsia ja opettaa kielellä, josta opin ensimmäiset sanat vasta muutama viikko sitten. Tuntuu, että opettajat odottavat meiltä paljon, varsinkin nyt poikkeustilanteessa, kun koulun johtaja on joutunut jäämään Suomeen suunniteltua pitemmäksi aikaa. Viittomakielen olen edennyt mielestäni melko hyvin ja voin olla ylpeä itsestäni.

Koulun lapsia

 

 

 

©Anna

Viime viikonloppuna matkustimme Hohoeen ja Wli-vesiputouksille lähelle Togon rajaa. Lähdimme Annan ja Sennin kanssa liikkeelle perjantaiaamuna kahdeksan jälkeen ja suunnitelmissa oli tavata yhdeksältä Accran keskustassa muut matkaan lähtevät: Jenni, Emma, Rosa ja Jasmi. Oli kansallinen vapaapäivä, joten koko kaupunki oli niin ruuhkainen, että lopulta olimme asemalla vähän yhdentoista jälkeen. Siellä odottelimme Hohoeen vievän trotron lähtöä. Aikatauluja yritimme turhaan etsiä etukäteen netistä: liikkeelle lähdetään vasta kun auto on täynnä. Trotrot ovat siis minibusseja, jotka hoitavat täällä suuren osan julkisesta liikenteestä. Kun vihdoin pääsimme liikkeele, alkumatka sujui melko ripeästi aina siihen asti kun kuski ajoi lujaa vauhtia kuoppaan ja autosta kuuluui valtava pamaus, joka ei luvannut hyvää. Matkaa jatkettiin huomattavasti hitaampaa vauhtia ja kuuntelimme kun auton pohja raapi vähän väliä maata. Pysähdyimme sitten muutamaksi tunniksi pienelle autokorjaamolle, jossa trotron pohjasta irrotettua metalliputkea yritettiin hitsata kasaan. Istuskelimme sitten pikkuruisessa spotissa, jonka tarjotaan kuului kaksi tuotetta: Coca-Colaa ja Guinessia. Seurana meillä oli sadetta pakoon tulleita kanoja, vuohia ja kissa. Lopulta pääsimme takaisin tienpäälle, mutta noin kahden kilometrin jälkeen kuulimme tutun pamauksen. Tällä kertaa auton korjaus päätettiin unohtaa ja matka jatkui etanavauhtia. Oli jo pimeää, satoi kaatamalla ja ukkosti, mutta silti tilanne tuntui ihan hauskalta ja trotrossa oli hyvä tunnelma. Onni on matka, ei määränpää? Pääsimme perille illalla kahdeksan jälkeen, ja trotrossa tutustumamme tytön avulla löysimme halvan hotellin ja ruokaa.

Hitsailua

Vessatauko ©Anna

Minä ja mato ©Anna

MATO ! ©Anna

Seuraavana aamuna lähdimme sitten katsomaan vesiputouksia. Luonto on tuolla Voltan alueella todella vehreää ja oli upea kävellä putouksille viidakkopolkua pitkin. Wli oli todella kaunis ja pääsimme jopa uimaan sen alle, mikä oli aivan mahtavaa!

©Anna

Matkalla vesiputouksille, ©Anna

©Anna

  ©Anna

Olin tässä vähän sairaana ja eilen olin poissa koulusta, mutta tänään taas elävien kirjoissa!

Ensimmäinen viikko

Tänään tulee täyteen viikko Ghanassa ja heti ensimmäisinä päivinä palaneet olkapäätkin alkavat olla jo paremmassa kunnossa!

Olen oppinut jo tunnistamaan, että jos jostain kuuluu huuto ”Obroni”, sillä tarkoitetaan minua, eli vaaleaihoista. Varsinkin lapset tykkäävät sitä huudella, kysyvät sen jälkeen vointiani ja välillä myös rahaa. Lisäksi olen saanut toisenkin uuden nimen, Akua, joka on Ghanalainen viikonpäivänimeni, koska olen syntynyt keskiviikkona.

Sunnuntaina koulun autokuski Opoman lähti näyttämään minulle Accran suurinta rantaa, Labadia, ja sieltä palattuamme oli tänne saapunut kaksi saksalaista tyttöä, Miriam ja Janina. Oli mukava saada seuraa, jonka kanssa keskustelu käy sujuvasti ilman kielellisiä ongelmia. Tytöt olivat jo monta viikkoa kiertäneet ympäri Ghanaa ja tulivat reissunsa viimeisiksi kolmeksi päiväksi vapaaehtoistöihin House of Graceen, sillä he opiskelevat viittomakieltä. 

Labadi Beach

Tiistaina koulun jälkeen olimme Miriamin ja Janinan kanssa Kaneshie torilla, josta he ostivat ihania kankaita matkamuistoiksi ja tuliaisiksi. Minullekin tarttui mukaan 2 jaardia kangasta, josta maksoin 10 Ghanan cediä, eli noin 4 euroa. Myöhemmin voin teettää siitä vaikka kivan mekon, joka on sekin täällä tosi halpaa! Tori oli hieno paikka, valtavasti väkeä ja tavaraa! Muut olivat vähän huolissaan, kun olimme liikkeellä keskenämme. He epäilivät, että otamme väärän trotron ja myyjät korottavat hintojaan nähdessään kolme obronia. Mutta ehjinä ja ilman ongelmia pääsimme illalla takaisin! Juuri nyt olen oikeastaan ensimmäistä kertaa ihan yksin liikenteessä täällä nettikahvilassa.

Koulussa pystyn kommunikoimaan lasten kanssa jo vähän paremmin kuin aluksi ja välillä pystyn arvaamaan viittomien merkityksen, vaikken sitä etukäteen tietäisi. Huomenna tänne saapuu muutama suomalainen harjoittelija. Kivaa!

Perillä ollaan!

Afrikkalainen tunnelma huokui jo heti Accraan lentävässä koneessa. Emme päässeet lähtemään aivan aikataulun mukaan, sillä ihmisillä oli mukanaan niin paljon käsimatkatavaraa, ettei kaikki millään mahtunut niille tarkoitettuihin tiloihin. Ja senkään jälkeen kun kapsäkit oli sullottu koneeseen, eivät ihmiset malttaneet pysyä paikoillaan turvavöihin kiinnitettynä. Vaan eipä myöhästyminen näyttänyt ketään haittaavan, tunnelma oli varsin leppoinen! Itse kulutin nuo seitsemän tuntia lähinnä Vettä elefanteille –leffan ja Big Bang Theory –maratonin parissa.

Accran lentokentällä tuli heti luokseni samalla lennolla tullut, New Yorkista kotiin palaava tyttö. Tämä auttoi lomakkeiden täytössä, piti seuraa kun jouduin odottamaan laukkuani ainakin pienen ikuisuuden ja varmisti, että löysin minua vastassa olevat ihmiset. Ilman häntä olisin varmasti panikoinut melkoisesti! Erotessa hän antoi vielä mukaani puhelinnumeronsa ja lupasi esitellä kaupunkia. Aion kyllä varmasti ottaa yhteyttä tuohon pelastavaan enkeliin!

Minua oli vastassa koulun autokuski, hänen ystävänsä sekä apupoika Theo. Oli jo pimeää, joten maisemia ei juuri erottunut, mutta äänetkin olivat jo kaukana suomalaisista. Perillä odotti vielä Theon isosisko, joka työskentelee täällä kotiapulaisena. Asun siis päiväkodin johtajan perheen kanssa koulun yläkerrassa (puhun sekaisin koulusta ja päiväkodista, kuten kaikki muutkin täällä), mutta he ovat tällä hetkellä vielä Suomessa kesälomalla. Paikka sijaitsee noin puolentunnin matkan päässä Accran keskustasta, ihan lähellä rantaa.

Tällä tiellä asustelen!

Pari ensimmäistä päivää kuurojen lasten päiväkodissa ovat olleet kiireisiä. Kesäloman jälkeen toiminta ei ole ehtinyt lähteä täysillä pyörimään ja osa opettajista puuttuu vielä. Lapset ovat ihania, mutta välillä myös vaativia. Tahtoisin kovasti oppia viittomaan pian! Lapset yrittävät jatkuvasti kertoa minulle asioita, joista en molemminpuolisesta kovasta yrityksestä huolimatta ymmärrä yhtään mitään. Eilen yksi koulun vanhimmista pojista opetti minua ja koulun nuorimmaista, kolmevuotiasta tyttöä. Me kun olimme suunnilleen samalla tasolla. Lapsia on kaiken ikäisiä kolmesta vuodesta kahdeksaantoista. He opiskelevat täällä viittomaan, kunnes pystyvät siirtymään ihan oikeaan viittomakielisten kouluun. Koulussa on niinkin vanhoja lapsia, sillä voi olla, ettei heillä ennen tänne tuloa ole ollut minkäänlaista kieltä, jolla kommunikoida. Tällä hetkellä osaan viittoa oman nimeni, kiitos, anteeksi, hyvää huomenta, nähdään huomenna, mitä kuuluu ja muutamia muita perusfraaseja. Koulun henkilökunta ja opettajat ovat kaikki todella mukavia! Osa opettajista on itsekin kuuroja ja välillä täytyy tehdä tosissaan töitä, että ymmärrän muiden englantia, sillä he eivät puhu sitä äidinkielekseen ja ääntävät omalla tavallaan. Mutta tästä se lähtee, hyvä mieli jäi.

Torstaina kävimme Theon kanssa lähemmäs keskustaa nostamaan minulle Ghanan cedejä ja hankkimassa puhelinliittymän. Kuljimme sinne takseilla ja trotrolla eli pikkubussilla. Niin sekavalta se vaikutti, että saapa nähdä opinko ikinä kulkemaan täällä yksinäni! Perjantai-illan lueskelin kynttilänvalossa ja menin aikaisin nukkumaan, sillä sähköt olivat pois luultavasti kovan tuulen takia. Ihan mukavaa, että viimepäivinä on tuullut paljon, sillä se viilentää muutenkin niin kuumaa ilmaa. Tänään lauantaina olimme Theon kanssa läheisellä rannalla, jossa näin ensimmäistä kertaa täälläolon aikana myös muita turisteja. Merivesi oli niin lämmintä, että jopa minä pystyin uimaan niin kauan kun huvitti. Käytiin ex-tempore myös pienellä ratsastuskierroksella hietikkoa pitkin! Oli kovin hupaisaa, hevosen nimi oli kuulemma Best Boy. Loppuajan minä otin aurinkoa ja sillä välin Theo liittyi rannalla olevien poikien seuraan pelaamaan jalkapalloa. Pitää nyt ruskettua kunnolla, että voitan Suomessa odottavan pikkusiskon, joka oli minun lähtiessä ainakin kymmenen kertaa ruskettuneempi.

Käytiin rantabaarissa yhdellä

 

Rannalle tuli lapsia esittämään perinteisiä ghanalisia tansseja

Paratiisiranta?

Istanbul

Huhhuh! Istuskelen nyt täällä Istanbulin keskustassa pikkuisessa, mutta kivassa hostellihuoneessa ja syön kylmää kebabrullaa.

Lento meni hyvin, istuin kahden aikuisen miehen välissä. Toinen ei puhunut sanaakaan lennon aikana, mutta toisen kanssa juteltiinkin jonkin aikaa. Tämä oli kotoisin Istanbulista, mutta oli muttanut Suomeen jo 80-luvulla.  Sanoi että alue, missä tämä hotelli on, oli ennen suosittu hippien keskuudessa. Viettivät kuulemma usein muutaman päivän täällä ennen Intiaan lähtöä. Jännää!
Lentoyhtiö Turkish Airlines oli huippu, hyvää ruokaa ja ihan oikeat metalliaterimet! Aika heppoiset ei niillä ehkä konetta olisi kaapannut, mutta silti. Kun ruokaa jaettiin, yritin matkia viereistä miestä ja vetää pöydän esille käsinojan sisältä, mutta onnistuinkin vain irrottamaan käsinojasta sen pehmustetun osan. Hups. Yritin kyllä kiinnittää sen takaisin paikoilleen, mutta en ole varma onnistuinko. Eikä siellä edes ollut mitään pöytää, vaan minulle ja toisella puolella istuvalle miehelle tuotiin erikseen irtonaiset pöydät. Hehe.

Lentokentältä otin sitten taksin ja annoin kuskille osoitteen, mutta tämä olisi halunnut vielä hostellin puhelinnumeronkin. Eihän minulta nyt sitä löytynyt. Samalla kun yritin kysellä, että löytyyköhän hostelli ilmankin, kuski ampaisi matkaan eikä enää vastaillut. Lujaa mentiin, eikä autossa ollut turvavöitäkään. Tai oli, mutta ei sitä vastakappaletta mihin se olisi pitänyt kiinnittää. Kummaa. No, perille pääsin suoraan hostellin oven eteen.

Kävin pikaisesti huoneessa ja lähdin sitten tutkimaan Istanbulin vanhaa kaupunkia ennen pimeän tuloa. Hostelli on ihan täydellisellä paikalla, Hagia Sofiaan oli vain noin 100 metriä. Vaikka noita moskeijoita oli niin vierivieressä, että piti oikein jälkikäteen tarkistaa netistä, että otin kuvia oikeasta rakennuksesta. Hyvä minä! Sisälle sinne ei tuohon aikaan enää päässyt, mutta kävin sitten kävelyllä viereisessä paikallisen miehen neuvomassa puistossa. Siellä maistelin myös turkkilaista teetä ihanalla näköalapaikalla. Hostellille palatessa kävin hakemassa mukaan vielä kebabia iltaruoaksi ja ihailin basaarien tarjontaa.

Oli kyllä hassu tunne kävellä yksin ihmisvilinässä. Ei ollut kiire eikä juuri suunnitelmia siitä mihin mennä. Hassu, mutta varsin mukava tunne!

Hagia Sofia

 

Siellä oli paljon kisumisuja!

Turkkilaista teetä

Näkymä hostellin ylimmästä kerroksesta